Lyhyesti kerrottuna synnytys alkoi tiistaina 28. päivä klo 06 säännöllisillä supistuksilla, klo 9.15 oltiin Kotkan keskussairaalassa. Kuudelta illalla laitettiin oksitosiinitippa, klo 23 epiduraali 1 ja klo 00.30 epiduraali 2, 01 yöllä alkoi ponnistusvaihe ja Pähkinä 55cm 3715g syntyi 29. tammikuuta 2014 klo 02.00 apgar pisteillä 9.
Noniin ja nyt jos haluat lukea tarkemman setin synnytyksestä niin jatka lukemista :)
Meillähän oli tuolloin tiistaiksi varattu synnytyksen käynnistys aika, sillä silloin mentiin jo viikolla 42+0. Maanantaina tajusin että perhana, huomenna kun 9.30 mennään Kotkaan niin tullaan sieltä takaisin vasta vauva kainalossa. Tietysti meni pelko punttiin ja nukahdin maanantaina vasta 04 yöllä.
06 heräsin supistuksiin, jotka tuntuivat jonkinlaisilta. Raskauden aikana melko varhaisista viikoista lähtien mulla oli harjoitussupistuksia, eli sellasia kivuttomia tai kivullisia supistuksia, jotka vahvistaa kohtulihasta ja myöhemmin sitten kypsyttää kohdunkaulaa ja suuta synnytystä varten. rv 30 eteenpäin mulla oli ollut myös aika kipeitä ja säännöllisiäkin harjoitussupistuksia, joten kun 06 heräsin niin en elätellyt toivoa, että nämä olisivat niitä oikeita supistuksia, kun tuntui samalta kuin ennenkin. Alaselkää ja reisiä vihloi tasaisin välein. Supistuskivut alkoi kuitenkin kovenemaan ja ajattelin joka supistuksen kohdalla että jes, ihan sama vaikka kohta sattuis hirveesti, haluun tän ulos :D ! Pelkäsin tosi paljon sitä täysin lääkkeellistä käynnistystä kun olin tietty asiasta lukenut ja saanut sellaisen kuvan että se tekee 1000x kipeämpää kuin itsekseen käynnistynyt synnytys.
 |
| mummo ja pähkinä |
07.30 muistaakseni herätin Tonin että nää taitaa nyt olla niitä oikeita supistuksia. Pompin jumppapallon päällä ja hengittelin kädet ylöspäin, supistuksia tuli 3-4min välein. 08.00 alko supistelee jo 1min-1,5min välein ja sama tiheä väli jatkui 08.40 asti niin lähdettiin ajelemaan Koksiin. Vastaanotolla klo 9.15 sanoin että meillä oli käynnistys 9.30 mutta tää tais lähtee itekseen. Päästiin huoneeseen tutkittavaks ja sain kuumikset sairaalavaatteet päälle, Tonikin sai sairaalakengät B) Kätilö sanoi et ihan hyvään aikaan tultiin, lapsivesikalvot kuulemma pullotti kuplana et se ois voinu puhkee millä hetkellä vain ja kohdun suu oli 3cm auki. Päästiin synnytyssaliin nro 1 joka näytti tältä:
Näyttää kuvissa karummalta kuin oli, oikeasti! Tai siis en ollut käynyt tutustumassa tuolla (silloin oli koeviikko ja tutustuminen oli päivällä), niin ihan yllätyin kun luulin et joudutaan sellaseen perussairaalahuoneeseen. Tuolla oli tosiaan tv, keinutuoli, sänky ja etunojatuoli. Mulla oli paras olla keinutuolissa, makuultaan supistukset tuntui 1000x häijymmiltä. Toni kärsi etunojatuolissa, siinä oli kuulemma epämukavaa istua (vinkki miehille, ottakaa retkituoli mukaan, oikeesti!). Positiivinen yllätys oli että saatiin olla aika paljon kahdestaan huoneessa, tietty meillä oli kello jos jotain ois tarvinu ni ois vaan soittanu sitä. Sopivin väliajoin joku tuli kysymään onko kaikki ok ja tarviiko särkylääkettä. Alkuun sain 1g panadolia ja oxynormia, jotka auttoi ihan hyvin. Sairaanhoitaja/kätilö (en ole tittelistä aivan varma) vaihtui klo 16 ja uus tyyppi tarjos ilokaasua, sitten henkäilin sitä. Väittäisin, että särkylääkkeet tehosivat pahemmin, mutta supistukset ei olleet niin pahoja kuin aamulla (tai sitten oli jo tottunut niihin) niin selvisin sillä että keskityin supistuksen aikana hengittämään. Keskittymistä auttoi ääni, joka ilokaasumaskista tuli hengittäessä.
Merkattiin ylös supistuksien välit ja asteikolla 0-10 arviota kuinka kipeää tekee. 12-13 aikoihin nähtävästi pyöritty kiputasolla 4-5. En kyllä koko synnytyksen aikana korkeampaa lukua kuin 6 kirjannut, mutta ei me ihan lopussa tuota täytettykään :D Yritin siinä myös lukea äikän tekstitaidon kokeeseen, ja pyysin jumppapallon, jonka päällä taas pompin. Toni pääsi siksi aikaa keinutuoliin.
Klo 18 tehtiin uusi tarkistus ja oltiin muistaakseni 4cm auki, eli aika hitaasti oli edistynyt. Kätilö ehdotti että menisin nukkumaan ja jatkettaisiin synnyttämistä aamulla :D ajattelin aluksi että blääh voitaisko homma hoitaa nyt loppuun. Kätilö meni kysymään lääkärin mielipidettä ja itsekseni mietin että toisaalta tässä on unta alla 2 tuntia ja alkaa ramasemaan et toisaalt voiskii nukkua. Noh lääkärin päätös oli että hoidetaan homma kotiin, ja pistettiin oksitosiinitippa vahvistamaan supistuksia. Niitä oli klo 14 eteenpäin tullut vain 5-7min välein.
Koko synnytyksen aikana eniten taisi pelottaa kanyylin laittaminen :D
Aluksi oksitosiinia meni 30ml/h, ponnistusvaiheeseen mennessä sitä oli nostettu 95ml/h asti.
Klo 21 aikoihin supistukset alkoi selvästi voimistumaan. Kello 22 tehtiin tarkastus ja oltiin 5cm auki, kätilö (joka oli taas vaihtunut) sanoi, että loput menee nopeasti ja kysyi laitetaanko epiduraali nyt. Sanoin ettei vielä, mutta soitin kelloa puolen tunnin päästä että jos kohta alkais valmistelemaan epiduraalia. Supistuksia tuli parin minuutin välein ja aika väsyttävän kipeinä jo, muttei mitenkään tappavan hirveinä. Ajattelin taktikoida kun tiesin että menee ainakin 30min ennenku lääkäri saadaan paikalle, enkä halunnut tuhlata energiaa kauhean kovan kivun sietämiseen (alkoi väsyttämään aika vahvasti, en ollut pystynyt nukkua kun supistukset tuntui ärsyttäviltä makuuasennossa). Anestesialääkäri tuli klo 23 ja piikki tuikattiin nikamien väliin. Silloin sattui jo ihan mukavasti ja tuli kyyneleet silmiin kun jouduin menemään makuulleni siksi aikaa että epiduraali laitettiin, puristin vaan Tonia kädestä. Jotkut on kysyny että eikö se pitkän piikin tunkeminen sattunut, mutta ei se tuntunu ku pieneltä nipistykseltä varmaan siinä kohassa kun se neula meni ihon läpi. Lääkäri sanoi että mulla on selkänikamat jotenki niin erillään toisistaan että oli helppo asettaa se letku sinne. Niin siis lääkäri asettaa letkun joka menee selkäytimeen, ja letku teippaillaan pitkin vartaloa johonkin olkapään luo ja siitä sitten puuduteainetta voi sairaanhoitaja/kätilö lisäillä aina kun siltä tuntuu. Puudute auttoi hyvin ja lepäilin siinä tunnin, pyysin silloin taktisesti uuden annoksen ettei aikaisempi ehdi loppua, yksi satsi vaikuttaa kuulemma noin 2 tuntia.
 |
| Meille tarjoiltiin ruokaa iltapäivällä |
Seuraava annos joka annettiin 00.30 ei sitten vaikuttanutkaan enää niin hyvin, ensinnäkin multa puutu inhottavasti kropan vasen puoli ja tuntu tosi häiritsevä paineen tunne alhaalla. Kätilö tuli huoneeseen pyörimään uudelleen 00.45 kysymään että vaikuttaako puudute. Sanoin etten tiedä, tuntuu inhottavaa painetta, mutta ei kai periaatteessa satu. Oli sellanen tuskanen olo kun ei tiennyt miten päin pitäis olla. Kätilö teki tarkistuksen ja oltiin 10cm auki (eli silloin saa alkaa ponnistamaan), kalvot ei ollut vieläkään puhjennut vaikka kokoajan olivat olleet 'puhkeamisvalmiudessa'. Kätilö kysyi että puhkastaanko kalvot niin sanoin että anna mennä vaan, mietin että paineen tunne varmasti helpottaa kun saa lapsivedet ulkoistettua. Niin se auttokin, muutama minuutti kalvojen puhkomisen jälkeen oli tosi chilli olo, ei sattunu eikä ollu painetta. Sitten kätilö sanoin ''noniin sitteku on seuraava supistus niin ponnista''
Olin ihan wtf kun en yhtään arvannut että joudun alkaa heti ponnistamaan. Alkoi jotenki pelottamaan ja jännittämään, sanoin etten tiedä milloin supistus tulee kun on puudute päällä. Kätilö tais sanoo jotain että tiedät tiedät :D En tiennyt sitäkään että miten se ponnistaminen sitten tapahtuu. Päätin kokeilla kaikilla vatsan alueen lihaksilla ajatuksena tietenkin saada jotain alaspäin. Peloissani yritin kuulostella kehoani että milloin supistaisi ja sitten kokeilin ponnistaa. Piti kuulemma pidättää hengitystä, kahdella ekalla kerralla meni ilmat pihalle, mutta sitten kai alkoi sujua. Aluksi yritin olla kyljeltäni, mutta suurimman osan ajasta olin polviltani pystyssä, otin tukea sängyn selkänojasta kun se oli nostettu ihan istuvaan asentoon. Kätilö sanoi että hyvin menee, kudosvastusta on vain niin paljon että pitää vain ponnistaa. En halunnut ponnistaa selältäni, koska luin että silloin suurin paine aiheutuu selkärankaan, eikä silloin painovoima voi avittaa lapsen syntymistä, mutta ihan viimemetreille kätilö kuitenkin ehdotti jos suostuisin olla selältään.
Mua väsytti tosissaan ihan hirveästi jo silloin, taisin muutamaan kertaan sanoakin etten jaksa. Kätilö sanoi että nyt on pakko jaksaa :dd Toni tsemppas, saatoin ehkä osittain roikkua Tonin kaulassa :D Muutaman supistuksen jälkeen pää kuulemma kurkisteli jo melkein ulkopuolella, mutta mä en uskaltanu aluks ponnistaa niin kovaa että se ois tullut pois. Kätilö sanoki et tää on se inhottavin vaihe. Tuntu oikeesti siltä että koko alaosa minusta räjähtää ja repaloituu ja silpoontuu ja vaikka mitä jos ponnistan kovempaa. Ponnistusvaiheessa ei sattunut millään sellasella tavalla kuin kipua oon aikasemmin kokenut. Tunne oli enemmänki tuskanen ja erittäin_väsynyt, ja mua pelotti kokoaika enemmän kuin sattui, kokoajan mietin että kohta sattuu ihan varmasti tai kohta tapahtuu jotain hirveää, varsinkin tossa äsken kuvatussa päänkurkkimiskohdassa kun paine oli järjetön. Sitte vaan ponnistin kun mulle sanottiin että kyllä se sieltä tulee, ja joka supistuksella niin kovaa kuin jaksoin (oisin vaa halunnu nukahtaa siihen), keskityin enemmän kuin koskaan ennen. En sitte tiiä nukahinko oikeesti vai keskityinkö kovasti mut yhtäkkii kuulin ku mulle huuettiin että älä ponnista älä ponnista ja mul kesti hetki tajuta se. Siin vaiheessa taisin pari kertaa hakata Tonia selkään kun ois tehny mieli viel ponnistaa, mut siin vaiheessa pää tuli ''omalla painollaan'' pois, ja kätilö auttoi olkapäät ulos, (ei kai saanu ponnistaa repeämisten välttämiseksi) sitten piti ponnistaa kevyesti ja tuntui tosi jännältä kun vauva vain liuskahti pois ja yhtäkkiä kätilö piti sitä siinä ilmassa meidän edessä.
 |
| Jessicatädin sylissä :) |
Tonille oli mun tukemisen lisäks annettu yks tehtävä. Sen piti painaa hälytyksestä, kun kätilö käski, koska se tartti silloin toisen kaverin siihen avustamaan kun pää alkaa syntyä. Noh, kätilö kun pyys tonii painamaan nappia niin se oli tietysti rikki, mut onneks selvittiin hyvin kolmestaankin. Toinen kätilö ehti apuihin vasta kun korjailtiin tuhoja.
 |
| Tiinatädin sylissä :3 |
Se tunne oli ihan käsittämätön kun tajus että me oikeesti saatiin vauva. Asia siis konkretisoitu mulle vast siin vaiheessa kun kätilö piteli sitä mun nenän eessä ja sanoi että pitkä poika tuli... anteeksi siis tyttö :D haha oli hänelläkin pitkä työpäivä, kotkassa oli synnärillä hirvee ruuhka silloin. Josta tuli mieleen että sen päivän ku chillailtiin siinä meijän ykköshuoneessa, kuunneltiin käytäviä ja ilmastointikanavia pitkin (tahtomattamme) synnytysääniä. Oli tosi häiritsevää kun huuto ja mylvintä kuulu siihen kämppään ja ite kun ei tiennyt yhtään mitä oli tulossa niin alko vähän tutisuttamaan sekin :D
Mutta niin, se oli ihan järjetöntä. Taisin itkeä ja pitää jotain outoa haukkomisääntä ekaa kertaa koko synnytyksen aikana (en omasta mielestäni huutanut, eihän siinä kaiken jären mukaan pysty huutamaan jos hengitystä pitää pidättää sillä aikaa kun ponnistaa). Sain vauvan heti paidan alle, ja istukka + muu kama syntyi vielä ja kätilö tsekkasi vauriot ja korjaili ne. Selvisin ensimmäisen asteen ''kosmeettisilla'' repeämillä. Kuuluin onnekkaaseen vähemmistöön, kätilö sanoi että 80 prosenttia ensisynnyttäjistä saa toisen asteen repeämiä tai pahempia.
Pähkinä alkoi suht heti ruokailemaan ja söi kaksi tuntia ! Se oli niin äärettömän suloinen,.. tai siis, se joka on potkinut mua viimiset kuukaudet ja ketä oltiin ajateltu 9kuukautta oli nyt siinä ja tuli sellain ''se turvautuu heti meihin, se on meille heti tuttu ja rakas'' -tunne.
Hitsi mun puhelimen flickr iski errorin päälle.. noh teen tän postauksen silti nyt loppuun tai unohan tän muuten taas kuukaudeks :D olin alottanu tän jo joku aika sitten, ja luulin et julkasin tän jo mut sitten mun sähköpostiin tuli ilmotus anonyymin kommentista että laitahan mamma vauhtii siihen kirjottamiseen ja hoksasin että hupsista. Kiitos muuten anonyymeille jotka ootte muistutellu mua täst kirjottamisesta, mua pitää ain välil potkii eteepäin että teen jotain :D
Mutta niin, saatiin Tonin kanssa juhla-ateria, kun vauva nukahti oman ruokailun jälkeen. Oli muuten ruoka hyvän makusta kun ei hirveesti ollu tullu syötyä siinä... Ja pääsin suihkuun mikä sekin oli ihanaa haha. Kun nousin ekan kerran seisomaan meinasin notkauttaa selän jotenki ihan ihmeellisesti, painopiste muuttu niin paljo kun maha oli kadonnut. Sairaalaan jäi kaikista raskauskiloista (14kg) noin 9kg ja loput 5kg lähti kahden viikon sisään.
Pähkinä syntyi siis keskiviikkona (rv 42+1) 29.1.2014 klo 02.00, 3715g 55cm.
Kotiin päästiin perjantaina 31. tammikuuta, kotiinlähtö paino 3,5kg.
Nyt 6vkoa vanhana painoa on jo 5,5kg ja pituutta 58cm, se kasvaa ihan tolkuttoman nopeasti!
Kaikenkaikkiaan raskaus ja synnytys oli mun osalta aika helppo juttu, ei missään vaiheessa erityisempiä kipuja, pahoinvointeja tms. Eniten pelotti, ja joinain päivinä ärsytti kun ei voinut tehdä kaikkia asioita ja kävely oli hitaampaa, ei voinut juosta jne jne. Synnytyksessäkin enemmän pelotti kuin sattui. Usein sanotaan että elämän pahin kipu on synnytyskipu, mutta mulla onnistu kivunlievitys tosi hyvin eikä ollut mitään jalansahaamiskipua missään vaiheessa. Vaikken ole marathonia juossut, niin varmasti hyvä vertauskuva tämän raskauden kulkuun on nimenomaan se marathon, mukaan lukien hyvän olon tunne lopussa, jonka saa urheilusuorituksen jälkeen.
Kannattaa hankkia vauva, koko rupeama on ollut pääosin erittäin mukava, ja on vieläkin. Tietysti riippuu niin tapauksesta ja oon iloinen ja hyväonninen ku on sattunu asiat näin hyvin. Alusta asti unirytmi on ollu suht sama, nukahtaa yöunille klo 23, herää 02, 05, 08, 11 eli siis mun pitää n. 3 kertaa herätä yöllä ja klo 11 nousta ylös, ei paha :3 joskus jopa vaan 2 kertaa yöllä herätään.
Jos mieleen juolahtaa kysymyksiä synnytyksestä tai vauva-arjesta (tai mistä vaan möhöhö), niin saa kysyä i'm all yours. Koitan nyt ryhdistäytyä tän blogin kanssa. Kuvat tulee vieläkin suurimmaks osaks puhelimen kamerasta, koska nikoni temppuilee :/ riippuu päivästä aina tarkentaako hän vai ei.
Mama19v kuittaa ! :)
